Kuvassa Yuliia Batenkova-Bauman, Bauman Mykola ja heidän tyttärensä Zeata Bauman. Kuva: Irina Keinänen
Pekingin Paralympialaisissa historiallisen hyvin menestyneen paralympiajoukkueen jäsenistä lähes 40 henkilöä on saapunut Suomeen turvaan ja asettunut Kisakallion Urheiluopistolle.
Ukrainan kansallisen paralympiakomitean puheenjohtaja Valeriy Sushkevich tuli Kisakallioon viikonloppuna joukkueen kanssa. Hän painottaa urheilun merkitystä kotimaansa olemassaolon merkkinä myös sodan aikana.
– Kansainvälisissä kilpailuissa, mukaan lukien paralympialaiset, voitamme maamme ja Ukrainan kansan nimissä. Urheiluvoittojamme ja saavutuksiamme tarvitaan Ukrainassa nyt enemmän kuin koskaan.
– Olemme ukrainalainen paralympiaperhe, joka välittää jokaisesta jäsenistään, joten muistamme ja tiedämme kaiken urheilijoistamme, valmentajistamme, asiantuntijoistamme ja lääkäreistämme, jotka yhdessä meidän kanssamme tekivät ilmiömäisen tuloksemme Pekingin paralympialaisissa mahdolliseksi. Kiitos suomalaisille ystäville ja kollegoille sekä kaikille, jotka autoitte meitä tänä vaikeana aikana. Pysyköön kaunis Suomen taivas rauhallisena, Valeriy Sushkevich päättää.
Ukrainalainen ampumahiihtäjä, viisinkertainen paralympiaedustaja, 15 kertainen mitalisti ja Yuliia Batenkova-Bauman on yksi Suomeen tulleista urheilijoista. Hänen kanssaan on 7-vuotias tytär Zeatan ja aviomies Bauman Mykola, joka on myös hänen arkivalmentajansa.
– Olin ennen sodan alkua poissa kotoa, ensin harjoittelemassa Italiassa ja sitten Pekingissä Paralympialaisissa. Perhe, tytär ja puoliso olivat sillä aikaa kotona Kiovassa, sodan keskellä, Yuliia Batenkova-Bauman kertoo.
– Kotimaan tilanne ja huoli ei jättänyt Pekingissä rauhaan ja ehkä siksi mitalikin jäi saavuttamatta, Batenkova-Bauman arvelee.
Paralympialaisten jälkeen Julian oli päästävä perheensä luo Kiovaan. Hän pääsi Puolan Varsovaan asti lentokoneella ja lopulta aseistettujen viranomaisten kyydillä Kiovaan. Dneprin oikealla puolella sijaitsevassa kodissa sota kuului ja näkyi hirveällä tavalla.
– Lähdimme perheen kanssa heti kun saimme Ukrainan Paralympiakomitean kautta tietää mahdollisuudesta päästä Suomeen. Olemme täällä turvassa ja meillä on kaikki todella hyvin, mutta mielessä on kotimaan vakava tilanne ja huoli yhä Ukrainassa olevista läheisistä ja sukulaisista. Osa heistä on sellaisilla alueilla, joille ei saa yhteyttä, Batenkova-Bauman kertoo.
Tapahtumat saivat alkunsa Ukrainan Paralympiakomitean presidentti Valeriy Suskevitshin kerrottua mediassa jo ennen paralympialaisten loppua, että joukkueella ei ole sodan vuoksi kotia eikä taloudellisia edellytyksiä juuri mihinkään. Menestynyt joukkue oli tyhjän päällä. Lisäksi urheilijoiden perheenjäsenet olivat vaarassa, useat heistä olivat vallatuilla alueilla eläen pelossa kellareissa, tilapäisissä suojissa vailla vettä, lämpöä jatkuvan tulituksen alla.
– Slava Ukraini -yhdistys sai asiasta vihiä ukrainalaisen yksityishenkilön kautta. Lähdimme hoitamaan asiaa Olympiakomitean, Opetus- ja kulttuuriministeriön ja sitten Kisakallion kautta ja toimintavalmis malli ukrainalaisten saapumiseen saatiin aikaan yhden viikonlopun aikana. Yhdistys on toiminut tässä koordinattorina ukrainalaisten ja suomalaisten tahojen välillä, sekä vastannut kokonaisvaltaisesti käytännön logistiikasta, yhdistyksen varapuheenjohtaja Pasi Sipilä kertoo.
Ensimmäiset urheilijat pääsivät Suomen ja Kisakallion Urheiluopistolle parissa viikossa ja sittemmin urheilijoita ja heidän perheitään on saapunut lähes neljäkymmentä. Kisakalliossa asioita on hoitanut myyntijohtaja Lauri Ikävalko.
– Monta mutkaa ja tahoa on ollut matkassa, mutta vahvalla auttamisen halulla on menty eteenpäin yhdessä ministeriön ja Slava Ukrainan väen kanssa. Joukkuetta on saapunut Suomeen ja Kisakallioon yksittäin montaa eri reittiä.
Paralympiakomitean hallituksen puheenjohtaja Sari Rautio on koko pohjoismaisen paraperheen puolesta kiitollinen kaikille asiaan vaikuttaneille tahoille.
–Ennen Pekingin paralympialaisia Suomen Paralympiakomitea oli muiden pohjoismaiden kanssa vaikuttamassa siihen, että Venäjän ja Valko-Venäjän joukkueet suljettiin pois kisoista. Kisojen aikana kävimme keskustelua siitä, miten voisimme yhdessä olla auttamassa Ukrainan joukkuetta. Jokainen meistä voi auttaa tällä hetkellä, tässä työssä mekin haluamme olla mukana. Jatkossa etsitään yhdessä keinot urheilijoille harjoitella ja rakentaa turvallista arkea, Sari Rautio toteaa.